Viime viikonloppuna äitini 50 vuotis juhlissa pidin puheen äidistä ja unelmoinnista. Puhe minun piti kirjoittaa jo hyvissä ajoin ennen juhlia, tulostaa se ja tehdä puheesta ikään kuin kortti äidilleni. No, kaiken muun touhuamisen lomassa se hiukan unohtui ja rustasin sen keskellä yötä juhlien aattona puhelimella sängyssä maaten.
Aamulla sitten vasta tajusin, että en ole kirjoittanut mitään koulu töiden lisäksi yli vuoteen. Ja mitään isommalle yleisölle en ole kirjoittanut kahteen vuoteen, en isäni 50 vuotis juhlien jälkeen.
Säännöllisesti, muutaman kerran vuoteen, joku tuttuni tulee kertomaan minulle tai äidilleni, että muistaa vielä kuinka kirjoittelin pakinoita paikallislehteen. Silloin tulee haikea mieli, ikävä kirjoittamista ja sitä iloa, kun joku lukee omia tuotoksia.
Vielä lukiossa haavenani oli lähteä opiskelemaan journalistiikkaa, tehdä kirjoittamisesta ammatti itselleni. Tuo haave kuitenkin unohtui, en kokenut, että lehtityö olisi sitä kirjoittamista mitä haluan tehdä. Ja päädyinkin sitten opiskelemaan sairaanhoitajaksi, kirjoittamista siinäkin ammatissa, mutta ei todellakaan julkiseen levitykseen.
Nyt sitten viikonlopun jälkeen alkoi tuntua siltä, että olisi mukava kirjoittaa välillä muutakin kuin työn puolesta potilastekstejä. Kirjoittaa elämästä, unelmista, arkisista haasteista ja juhla humusta, iloista ja suruista. Ja mikäpä luonnollisempi väylä kuin blogin uudelleen henkiin herättäminen.
En kuitenkaan tällä kertaa lupaa, että mitenkään säännöllisesti kirjoittaisin, mutta yritän ainakin. En tiedä sitäkään lukeeko rustailujani edes kukaan, mutta edes omaksi iloksi näpytellä välillä jotain, purkaa ajatuksiaan muutenkin kuin miehelle kotona pitkän työpäivän jälkeen rättiväsyneenä.
Sen verran kuulumisia tähän loppuun, että sairaanhoitaja opintoja olisi jäljellä kolme viikko harjoittelua ja yhdet lääkelaskut. Paineita riittää, kun valmistuminen on tosiaan kiinni niistä laskuista, mutta on niitä harjoiteltu niin ettei muuta vaihtoehtoa ole kuin läpi pääseminen.
Sitten joulukuussa alkaisi työt valmiina hoitajana ja helmikuussa muutto uuteen kotiin, omaan taloon. Ainakin toivottavasti, mutta itse kun rakentaa mikään ei ole 110% varmaa. :D
Ehkäpä minä kerronkin seuraavalla kerralla hiukan niistä itse rakentamisen riemuista. ;)
Mukavaa viikonloppua ja isänpäivää! <3
Aamulla sitten vasta tajusin, että en ole kirjoittanut mitään koulu töiden lisäksi yli vuoteen. Ja mitään isommalle yleisölle en ole kirjoittanut kahteen vuoteen, en isäni 50 vuotis juhlien jälkeen.
Säännöllisesti, muutaman kerran vuoteen, joku tuttuni tulee kertomaan minulle tai äidilleni, että muistaa vielä kuinka kirjoittelin pakinoita paikallislehteen. Silloin tulee haikea mieli, ikävä kirjoittamista ja sitä iloa, kun joku lukee omia tuotoksia.
Vielä lukiossa haavenani oli lähteä opiskelemaan journalistiikkaa, tehdä kirjoittamisesta ammatti itselleni. Tuo haave kuitenkin unohtui, en kokenut, että lehtityö olisi sitä kirjoittamista mitä haluan tehdä. Ja päädyinkin sitten opiskelemaan sairaanhoitajaksi, kirjoittamista siinäkin ammatissa, mutta ei todellakaan julkiseen levitykseen.
Nyt sitten viikonlopun jälkeen alkoi tuntua siltä, että olisi mukava kirjoittaa välillä muutakin kuin työn puolesta potilastekstejä. Kirjoittaa elämästä, unelmista, arkisista haasteista ja juhla humusta, iloista ja suruista. Ja mikäpä luonnollisempi väylä kuin blogin uudelleen henkiin herättäminen.
En kuitenkaan tällä kertaa lupaa, että mitenkään säännöllisesti kirjoittaisin, mutta yritän ainakin. En tiedä sitäkään lukeeko rustailujani edes kukaan, mutta edes omaksi iloksi näpytellä välillä jotain, purkaa ajatuksiaan muutenkin kuin miehelle kotona pitkän työpäivän jälkeen rättiväsyneenä.
Sen verran kuulumisia tähän loppuun, että sairaanhoitaja opintoja olisi jäljellä kolme viikko harjoittelua ja yhdet lääkelaskut. Paineita riittää, kun valmistuminen on tosiaan kiinni niistä laskuista, mutta on niitä harjoiteltu niin ettei muuta vaihtoehtoa ole kuin läpi pääseminen.
Sitten joulukuussa alkaisi työt valmiina hoitajana ja helmikuussa muutto uuteen kotiin, omaan taloon. Ainakin toivottavasti, mutta itse kun rakentaa mikään ei ole 110% varmaa. :D
Ehkäpä minä kerronkin seuraavalla kerralla hiukan niistä itse rakentamisen riemuista. ;)
Mukavaa viikonloppua ja isänpäivää! <3
 |
| Pieni muisto syksyiseltä Saksan matkalta |
Kommentit
Lähetä kommentti