Tänään työharjoittelussa ollessani sain sen verran rohkaisua, että koen olevani tämän kaiken kirjoittamiseen tarpeeksi vahva. Koen ettei minun enää tarvitse vetäytyä kuoreeni tai esittää mitään. Joten toivon, että te jotka luette tätä kohtelette sanomaani sen ansaitsemalla tavalla.
Nyt kun kouluvuosi on alkanut ja jälleen tuhannet ja tuhannet nuoret ovat aloittaneet koulunsa on koulukiusaaminen noussut taas ajankohtaiseksi puheenaiheeksi. Asia jota ei pitäisi olla olemassakaan ja silti se on joka vuotinen ongelma, eikä pelkästään lapsien ja nuorien keskuudessa kouluissa vaan myös työpaikoilla aikuisten ihmisten keskuudessa.
Myös minä olen yksi niistä lapsista, nuorista ja aikuisista, joka tämän ilmiön uhriksi on joutunut. Liki koko ikäni olen ollut jonkinlaisen koulukiusaamisen uhri.
Ala-asteella jota kävin oli noin 60 oppilasta ja 2 luokkaa. Toisessa luokassa olivat 1.-2. luokkalaiset ja 3. luokasta ylöspäin aina kuudenteen olivat toisessa luokassa. Sinä syksynä, kun siirryin kolmannelle luokalle ja "isojen" luokkaan jouduin pahemman kerran silmätikuksi ja juurinkin niiden kaikkien isoimpien kuudesluokkailaisten kiusaamisen kohteeksi. Ja tokihan minua kiusattiin siitä, että uskalsin avata suuni, olla oma itseni.
Tätä jatkui koko vuoden. Onnekseni kiusaaminen oli vain suusanallista, mutta siihen osallistuivat lähes kaikki aina omasta ikäryhmästäni niihin vanhimpiin kuudesluokkalaisiin. Kaiken näköiset haukkumasanat aina tyhmästä huoraan kuulin varmasti jo tuolloin ja itkien lähdin sekä kouluun että koulusta kotiin lukemattomia kertoja.
Tämän vuoden jälkeen 4-6 luokat sain olla sitten onnekseni kohtuullisen rauhassa. Lähinnä vain puolustin pienempiäni, jotka joutuivat pilkan ja kiusaamisen kohteeksi, mutta sitten ylä-asteella sain jälleen osani.
Se, että pärjäsin koulussa, uskalsin ilmaista mielipiteeni ja toin seksuaalisen suuntautumiseni esiin rohkeasti oli joillekin liikaa. Jälleen sain uusia lempinimiä ja roppakaupalla kuraa niskaan suusanallisesti. Eikä sekään niin olisi haitannut, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta eristäminen teki kipeää. Jätettiin ulkopuolelle, se että joka aamu kouluun lähtiessä joutui miettimään kenen kanssa tänään viettää aikaansa välitunnilla tuntui todella pahalta. Eikä siitä selvittykään ihan kevyin taakoin.
Yhdeksännellä luokalla hävisi ensin yöunet ja sitten elämän halu. Aina iloisesta ja rempseästa nuoresta naisesta tuli itkuinen, yksinäinen ja itsetuhoinen nuori. Lopulta onneksi älysin itse puhaltaa pelin poikki ja liki vuoden terapia sekä lääkitys auttoi minut jälleen sen verran tolpilleni, että elämä jatkui lukioon ja uusien asioiden ääreen.
Lukiossa minut sitten pelasti yksinäisyydeltä ja ahdistuneisuudelta naapuripaikkakunnan tytöt, jotka ottivat minut porukkaansa. Lukion kolme vuotta meni mukavasti omalla porukalla poikaystävän ja tyttöjen tuella ilman suurempia episodeja.
Lukion jälkeen eroista ja muutoista huolimassa pari vuotta meni ihan mukavasti. Uudessa koulussa amiskalla ei ollut kiusaamista ja muutaman uuden ystävänkin sain, mutta vuosi sitten aloitin AMK:n eikä ensimmäinen vuosi ollutkaan aivan sellainen kuin odotin.
Kukaan ei sitä varmasti tahallaan tee, tai ainakin näin haluaisin uskoa, mutta minut on aika hyvin eristetty porukasta. Harvoin tulee oman luokan porukalta pyyntöä syömään, viereen istumaan tai illan opiskelijabileisiin. Ryhmätöiden ryhmiä jaettaessa hyvin usein tämä tyttö saa jälkikäteen huudella, että mihinkähän porukkaan mahtuisi.
Todellakin tahdon uskoa, ettei näin ole käynyt tarkoituksella, onhan sentään kyse isosta joukosta aikuisia ihmisiä, mutta koen etten kuulu porukkaan millään tavalla, kunhan hiihdän perässä. Ja näin kai se on, että kiusaamiseksi eristäminenkin lasketaan varsinkin, kun missään vaiheessa eristäytyminen ei ole tarkoitukseni ollut. Välillä yksin on mukavaa, mutta päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen se alkaa käydä rankaksi.
Minun kohdallani onneksi sekä ala-asteella että ylä-astella kiusaamiseen puututtiin. Koskaan sitä ei saatu loppumaan täysin, mutta tukea sain ja kiusaajat opettajilta muistutuksia, siitä kuinka väärin heidän toimintansa on. Ja koululaisilla onkin tuo onni, on se opettaja ja omat vanhemmat apuna, kun vaan älyää ja haluaa apua pyytää. Meillä aikuisilla ei sitä onnea niin suorasti ole, joten te jotka tätä eksytte lukemaan, muistakaa että olette kaikki jonkun esimiehiä, työkavereita, luokkatovereitaja kenties niitä opettajiakin. Olkaa herkkiä lähimmäistenne huolille ja murheille, pitäkää toisistanne huolta.
Kukaan ei varmasti loukkaanu, jos heiltä kysytään mitä kuuluu tai haluisitko lähteä syömään yhdessä. He osaavat kysyttäessä kieltäytyä jos haluavat olla yksin, mutta se on varmaa että hiukan huonolla itsetunnolla varustettu syrjimistä kokeva ihminen ei varmasti tule itseään tyrkyttämään kenenkään seuraan ja siispä tyytyvät olemaan yksin eivätkä hakeudu seuraan.
Tänään siis koin olevani tähän tarpeeksi vahva, kertomaan oman tarinan ja ajatukseni kiusaamisesta. Näin 22- vuotiaana, 12 vuotta sen jälkeen, kun kiusaamiseni aloitettiin, olen valmis jakamaan tuntoni. Toivon, että kohtelette sanomaani sen ansaitsemalla kunnioituksella.
Kommentit
Lähetä kommentti